Nyt ollaankin jo reippaasti uuden vuoden puolella, hups. Täytin tässä vähänaikaa sitten kahdeksantoista ja voin vihdoinkin valittaa huonosti käyttäytyvistä teineistä kun en itse enää virallisesti ole sellainen :D Mitä olen sitten taas tehnyt näitten kahden kuukauden aikana? Paljon... Mulla kasaantuu blogia varten hirveästi asioita ja kirjoitusinto menee :D No yritänpähän ainakin korjata tilanteen.
Tammikuun alussa pääsin vihdoin käymään Kyotossa! Lähdettiin neljäs tammikuuta silloisen hostperheeni ja ekan perheen nuorimman siskon kanssa matkaan aamulla kuuden aikaan. Yleensä Kyotoon suunnatessa mennään joko lentokoneella tai shinkansenilla, mutta me matkustettiin autolla, joka vei reisustamme suurimman osan aikaa. Autolla matkustamisen ansiosta pääsimme tosin käymään Takayamassa (jossa oltiin yksi yö) ja Shiragawagossa, jossa vietettiin muutama tunti.
Tässä kuvia Takayamasta
Tässä sitten Shiragawago:sta
Kyoto oli todellakin näkemisen arvoinen (pääsempä huomenna 3. päivä alkavalla rotarimatkalla vielä uudestaan :D) Oltiin Kyotossa vain yksi päivä, joka harmitti todella paljon, koska näin vain murto-osan kaikesta mitä halusin, ja rotarimatkan aikataulukin on todella tiukka.
Helmikuun alussa käytiin Kotokerhon kanssa päiväkodissa esittämässä lastenlauluja. Minulle haasteellinen osa oli se, että minut laitettiin soittamaan 17 kielistä kotoa, jonka soittamiseen tarvitaan enemmän voimaa ja parempi tekniikka. Sen kielet ovat paksummat ja sitä soittaessa vasemman käden pizzicatoa on paljon (kotoa soittaessa pizzicato tarkoittaa sitä että soitetaan sormilla jossa ei ole niitä ns. lisäkynsiä :D). Esitettiin mm. doraemonin ja totoron teemakappaleet, ja mun piti laulaa tuiki tuiki tähtönen suomeksi. Muutama viikko sitten soitimme kolmosluokkalaisten jäähyväisjuhlassa zenbonsakuran, ja soitin siinäkin 17 kielistä.
Helmikuun neljäntenä kun muut vaihtarit olivat laskettelumatkalla minä jäin kotiin, koska osallistuin さいたま市外国人による日本語スピーチ大会、eli siis ulkomaalaisille suunnattuun puhekisaan. Kisaan osallistujat valittiin kirjoitettujen puheiden perusteella, ja minut valittiin yhdeksi kymmenestä itse kisaan päässeistä. Mun Japaninopettaja halusi että osallistun kisaan, ja ajattelin että se voisi olla hyvä kokemuksena. Puheen teeman piti olla ensitapaaminen, ja kirjoitin viiden minuutin puheen uudesta kotoharrastuksestani. Kisaa ennen kuvittelin että se on vain pieni kisa, mutta sinä lauantaina paikalle päästyäni huomasin miten väärässä olin.
Ilmoittautumiseen mennessä ihmettelin ihmismääriä, joita hallin ulkopuolella oli. Silloin ajattelin että okei, täällä on varmaan samaan aikaan joku toinen juttu, konsertti tai jotain. Mutta kun mut sitten ohjattiin saliin jossa oli 8-10 tuomaria, reippaasti yli kaksisataa henkeä yleisössä, uutiskuvaajat ja lehdistö tajusin kuinka väärässä olin. Voin sanoa että paineet "VÄHÄN" nousivat. Osallistujia kisassa oli tosiaankin kymmenen, olin ainoa Euroopasta ja muut osallistujat olivat olleet Japanissa pidenpään kuin minä. Pisinpään ollut oli asunut japanissa kai jo yli 10 vuotta, en tosin aivan varma ole. Kun mun vuoro tuli, olin kuullut jo neljä aivan loistavaa puhetta, ja siinä vaiheessa mulla oli jo sellainen tunne että mitäköhän tästä edes tulee. Kun sitten kiipesin lavalle ja mulle annettiin aloituksen merkki, mun ääni ei meinannut tosiaankaan kulkea. Puhe piti osata kokonaan ulkoa ja siinä vaiheessa voin sanoa että mun pää oli ihan tyhjä. Sitten mä kuitenkin ajattelin että jos mä nyt feilaan niin se kaikki harjottelu oli ihan turhaa. Vedin syvään henkeä, ja sen jälkeen se meni ihan hyvin, ja puheen puolivälissä mulla oli jo itseasiassa ihan hauskaa.
Mun jälkeen oli vielä viisi puhetta, joista viimeinen oli tosi hauska. Intialainen mies puhui Japanilaisen ns. supervessan tapaamisestaan. Puheiden jälkeen oli hieno Jazzkonsertti sillä välin kun tuomaristo teki päätöksensä. Itse olin kyllä aika varma voittajista, mutta kun sitten palkintojenjaossa sanottiin että Emilia Lepola #1 en uskonut korviani. Tosiaankin sain pokaalin ja todistuksen käteeni, jonka jälkeen lehti- ja televisiohaastattelijat tulivat haastattelemaan mua, ja minä pää tyhjänä yritin epätoivoisesti saada soperrettua jotain vastaukseksi. Oli kyllä sellainen kokemus että huh...
Vaihdoin perhettä helmikuun alussa, ja sitä ennen mun eka ja toka hostperhe piti mulle läksiäiset/ synttärijuhlat. Voin sanoa että oli tosi vaikea lähteä pois, niinkuin ekastakin perheestä.
Nyt olen ollut noin 5 viikkoa tässä perheessä, johon kuuluu isä, äiti, samanikäinen sisko ja 14 vuotias pikkuveli. Näillä on myös chihuahua. Samassa talossa (tosin eri asunnossa) asuu myös hostäitini vanhemmat, joita näen myös melko usein. Mä olen viihtynyt tosi hyvin tässä perheessä, ja tulen tosi hyvin toimeen kaikkien kanssa. Käytiin helmikuunaikana yhdessä elokuvissa ja katsomassa Urawa Reds vs FC SOUL jalkkis-ottelua. Vaihdan 6. päivä, eli ensi maanantaina perhettä, ja mua harmittaa tosi paljon että olin tässä perheessä vain kuukauden. Toisaalta vaihtovuoteen kuuluu se, että tutustutaan erilaisiin japanilaisiin perheisiin ja heidän arkeensa... mulle vain nämä perheiden vaihdot ovat aika vaikeita...
Oiskohan tässä blogitekstiä kerrakseen?
